Olen alkanut kärsiä sunnuntaiyksinäisyydestä. Tiedättehän: Kerrostalo on aution hiljainen, kukaan ei soita, kellekään ei kehtaa sunnuntaina soittaa... Entinen sunnuntain lenkkeilykaverini on siirtynyt autuaammille lenkkeilymaisemille, enkä yksin saa itseäni lähtemään lenkille. Nyt en tosin lonkan takia voisikaan.

Radioasemat eivät ole panostaneet lainkaan sunnuntaiohjelmistoihinsa. Mielellään sitä kuuntelisi jotakin mielenkiintoista keskusteluohjelmaa vaikkapa. Toki paikkoja mentäviksi riittäisi, mutta kun en saa itseäni yksin lähtemään minnekään... Tänään olen oikeasti sairaana, mutta en jaksa lähteä silloinkaan, kun olen terve. Muilla samoja ongelmia?

Heräsin aamulla jo puoli neljän maissa, radiosta tuli pätkiä Jukolan viestistä. Enimmälti sieltä kuitenkin tuli iskelmiä, joita en jaksa kuunnella. Oi niitä aikoja, jolloin Jukolan yö oli kokonaan Urheilutoimituksen hallussa! Siellä toimittajat piileskelivät pusikoissa ja antoivat raporttejaan läpi yön... Ja ne ihanat Paavo Noposen spontaanit runonlausunnat! Ei tämä nykyinen radio Suomi ole mitään edeltäjäänsä verrattuna.

Aamupäivä kuluikin somasti sairastellessa, mutta nyt iltapäivällä sunnuntaiyksinäisyys taas iski. Miksei se tuntunut aamupäivällä? Sen kun tietäisin, niin voisin päästä yksinäisyyden tunteista eroon.

JK. Syöpäepäilyni on osoitttautumassa aiheettomaksi. Jouduin päivystyksenä sairaalaan, eikä minulla ilmeisesti ole ainakaan sitä sitä syöpää, jota epäilin. Nyt pitää olla kiitollinen, ja olenkin.

Juhannus on mutkan takana, enkä vielä ole päässyt kesään mukaan. Kiirettä pitää, sillä pian päivät alkavat taas lyhetä.