Olen alkanut kärsiä sunnuntaiyksinäisyydestä. Tiedättehän: Kerrostalo on aution hiljainen, kukaan ei soita, kellekään ei kehtaa sunnuntaina soittaa... Entinen sunnuntain lenkkeilykaverini on siirtynyt autuaammille lenkkeilymaisemille, enkä yksin saa itseäni lähtemään lenkille. Nyt en tosin lonkan takia voisikaan.

Radioasemat eivät ole panostaneet lainkaan sunnuntaiohjelmistoihinsa. Mielellään sitä kuuntelisi jotakin mielenkiintoista keskusteluohjelmaa vaikkapa. Toki paikkoja mentäviksi riittäisi, mutta kun en saa itseäni yksin lähtemään minnekään... Tänään olen oikeasti sairaana, mutta en jaksa lähteä silloinkaan, kun olen terve. Muilla samoja ongelmia?

Heräsin aamulla jo puoli neljän maissa, radiosta tuli pätkiä Jukolan viestistä. Enimmälti sieltä kuitenkin tuli iskelmiä, joita en jaksa kuunnella. Oi niitä aikoja, jolloin Jukolan yö oli kokonaan Urheilutoimituksen hallussa! Siellä toimittajat piileskelivät pusikoissa ja antoivat raporttejaan läpi yön... Ja ne ihanat Paavo Noposen spontaanit runonlausunnat! Ei tämä nykyinen radio Suomi ole mitään edeltäjäänsä verrattuna.

Aamupäivä kuluikin somasti sairastellessa, mutta nyt iltapäivällä sunnuntaiyksinäisyys taas iski. Miksei se tuntunut aamupäivällä? Sen kun tietäisin, niin voisin päästä yksinäisyyden tunteista eroon.

JK. Syöpäepäilyni on osoitttautumassa aiheettomaksi. Jouduin päivystyksenä sairaalaan, eikä minulla ilmeisesti ole ainakaan sitä sitä syöpää, jota epäilin. Nyt pitää olla kiitollinen, ja olenkin.

Juhannus on mutkan takana, enkä vielä ole päässyt kesään mukaan. Kiirettä pitää, sillä pian päivät alkavat taas lyhetä.

Pitkästä aikaa blogissani. Minussa on todettu syöpäepäily. Aika lääkärille on vasta kesäkuun lopulla, aiemmin ei saanut. Seuranani yhä kasvavat sisäelinkivut.
Yritän ottaa rauhallisesti, mutten voi sille mitään, että välillä paniikki iskee. Ei minusta totisesti ole syöpähoitojen sankariksi! Ne ovat toiset, jotka sankaroivat sillä sektorilla.
Ja pitipä tämän  tapahtua vielä keskellä kesää, juuri kun suuri osa sairaansijoista on suljettuina ja sijaisista on pulaa. En ole mikään Riki Sorsa, joka kykenee pitämään blogia syöpähoidoistaan.
Olen tämän asian suhteen surkea pelkuri.

Lisäksi minua ihmetyttää, miten keskenään ristiriitaista tietoa eri (luotettavista) tietolähteistä saa. Jopa Syöpäsäätiöltä olen saanut vääräksi osoittautunutta tietoa. Ei paranna luottamustani mahdollisiin tuleviin tutkimuksiin ja hoitoihinkaan.

Minulla on kuun loppuun aikaa sisäistää asia, että kenties olen syöpäpotilas. Tiedän syöpäsairauksista keskimääräistä enemmän, sillä olen ollut sekä työ- että vapaa-aikanani aikoinaan paljon tekemisissa syöpäpotilaiden kanssa.
Kaksi rakkaintani on kuollut metastasoituneeseen syöpään.

Mutta ei tietoni tai kokemukseni auta mitään nyt, kun tilanteesta tulee omakohtainen. On kuin en olisi koskaan mitään syövästä kuullutkaan. Yhtä avuton kuin monet muutkin.

Pääsisipä tästä pelosta pois, sinuiksi mahdollisen sairauden kanssa.

En niinkään pelkää itse sairautta kuin sairauden ja tutkimusten tuomia kipuja. Ja tiedän, että siellä sairaalassa, johon ainakin ensiksi joudun, on tosi tyly linja potilaita kohtaan. Eikä minulla ole ketään tukihenkilöä.

Tuntuu mukavalta saada palautetta. Nyt vasta huomasin, että olen maaliskuussa saanut myönteisen palautteen. Välillä tuntuu, että kirjoitan tätä vain itselleni, ettei kukaan muu näitä juttuja lue. Ehkei löydä luettavaksi, koska kirjoitan niin harvoin...?

Tänäkin sunnuntaina moni herää tietoisena syövästään ja kovissa kivuissa. Kuulin juuri tutkimuksesta, jossa todettiin, etteivät syöpäpotilaat saa tarpeeksi kivunlievitystä. Sen tutkimuksen mukaan moni olisi mielummin kuollut, kuin kärsisi niistä kivuista joita joutuu syöpänsä vuoksi kärsimään.

Ilma on kuin morsian, mutta minulla on myös sydämessä vikaa, joten on näin helteellä pysyteltävä sisällä vain. Tukahduttavaa. Mutta mielummin näin kuin sairaalassa.

Kuten eräs tuttuni totesi, vielähän ei mitään sataprosenttisen varmaa ole todettu, joten minun pitäisi voida olla syöpäasian suhteen huoleton. Ja nauttia kesästä. Mutta minkäs sitä luonteelleen tekee, tällainen vähästä huolehtija kun olen.

Suloista suvea kaikille mahdollisille lukijoille, etenkin syöpäpotilaille! Olen ajatuksin luonanne.

Kultainen keski-ikä on jo saavuttanut meikäläisen. Ajattelen niitä rohkeita kanssasisariani ja -veljiäni, jotka ovat uskaltautuneet ammatinvaihtoon aikuisella iällä. Eräskin yli nelikymppinen, 12 vuoden työttömyys- ja juomaputkessa elänyt tuttuni pääsi opiskelemaan lähihoitajaksi. Aiempi työkokemus oli toimistotehtävistä. Tänään hän työskentelee hoitajana päihdeongelmaisten parissa ja sekä viihtyy että pärjää työssään.

Moni ammatti on myös kokonaan kadonnut työmarkkinoilta. Ennen näissä ammateissa työskennelleiden on ollut pakko kouluttautua uuteen ammattiin. Lisäksi löytyy monia, jotka ovat aloittaneet työelämänsä jonkin alan alimmalta portaalta (esim. sairaala-apulaisina), ja siitä sitten vähitellen ponnistelleet monen ammatin kautta alan ylimpään ammattiin. (Kuten pitkää reittiä sairaala-apulaisesta välinehuoltajaksi, sitten osastoavustajaksi ja toimistosihteeriksi, sitten apuhoitajaksi ja sairaanhoitajaksi, ja lopulta erikoissairaanhoitajaksi ja sairaanhoidon opettajaksi.)

Mikä olisi minun reittini uuteen ammattiin? Miten voisin siinä hyödyntää aiempaa kokemustani? Uskon meillä vanhemmilla myös elämänkokemuksesta olevan hyötyä. Siitä vaan oppisopimuskoulutukseen, yliopistoon tai keskiasteen yhteishakuun!

Jalkani vammautui marraskuussa siten, että sillä on melkein mahdotonta kävellä. Kun yrittää, kipu on kova. Lääketiede ei ole osannut sanoa mitään hoitokeinoa jalkani suhteen.

Lisäksi sairastuin koviin pään alueen särkyihin ja kovaan, pitkäkestoiseen oksennustautiin tässä juuri ennen joulua. Kaikki tuli ulos, mitä yritin pistää suuhuni. Myös särkylääkkeet. Pään kipu ei antanut nukkua. Kuumeilin. En ole vieläkään aivan kunnossa.

Tässä on kyseessä ennen joulua alkaneen taudin osin selkeä psykosomaattinen oireyhtymä. Tiesin, että kaikin tavoin tukalassa tilanteessa ollen, joudun pakosta viettämään joulunpyhät aivan yksin. En sitä kestänyt, vaan psyyke ratkaisi asian antamalla kunnon taudin iskeä. Joulu on yleensäkin ollut minulle vaikeaa aikaa, koska menneisyyteni jouluihin liittyvät pahimmat menetykset. Ja taas tuli siis sairauden vuoro, psyyken suojaksi liian julmia tosiasioita vastaan.

Mitä tämä on opettanut minulle? Tai mitä sen olisi tullut opettaa? Vielä ei tosin ole viimeinen sana sanottuna, sillä osa oireista jatkuu vielä.

Ainakin tämä on hyvä muistutus taas kerran siitä, ettei terveys ole itsestäänselvyys. Ja siitä, miten liki toisiaan fysiikka ja psyyke kulkevat. Puhuvat ruumiin muistista, näin varmasti on.

Pakollinen kotona oleminen jalan vamman tähden puolestaan opettaa jotakin heistä, joiden täytyy vuositolkulla olla vain kotonaan, elleivät satu INVA-kuljetusta saamaan... Olenkohan jo tietämättäni liittynyt edellä mainittuun ryhmään.

Tarvittiin vain yksi väärin otettu askel, ja minusta tuli liikuntavammainen. Tiedän myös tapauksen, jossa tarvittiin vain yksi kevyt pään kääntäminen, ja seurauksena oli loppuikäinen halvaantuminen ja toisten hoivassa eläminen. MIKÄÄN ei todellakaan ole itsestäänselvää tässä maailmassa.

Sen kun muistaisi, ja osaisi terveellä tavalla olla kiitollinen niistä hetkistä, jolloin kaikki toimii. Jolloin ei ole erityisiä kipuja jms.

Kiitollista uutta vuotta meille kaikille: terveille ja sairaille!

 

 

Veronpalautus meni ulosottoon. Sairastumiseni aiheutti runsaasti yllättäviä lisäkuluja.

Suomen joulumyynti on taas kerran ylittämässä edellisen ennätyksensä. Joulu on ihan pian.

Kulutushuuma tuntuu pahalta, vaikka tiedänkin sen olevan vain markkinamiesten luomaa harhaa, ja että ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen jäljellä on vain roskia ja alennusmyynnit alkavat... Meihin kansalaisiin on saatu iskostetuksi, ettei se ole ihminen eikä mikään, joka ei ostojoulua kotiinsa hanki.

Huomioikaa myös luomuvaihtoehdot!

Pakollisia ovat ainakin kuusi, koristeet, kynttilät, jouluruuat ja -lahjat. Annettava on vaikka pahimmalle vihamiehelleen, jos hän sattuu olemaan lähisukulainen.

Joulukortit lähetin (SPR:n), mutta muuta jouluista ei elooni tule kuulumaan. Tunnen siitä syyllisyyttä ja ahdistusta, jopa häpeää, vaikkei ole mitään syytä. (Paitsi markkinamiesten syyt.)

Olen jokunen vuosi sitten menettänyt kaiken koti-irtaimistoni tulipalossa, joten mitään entisistä jouluista ei ole jäljellä. Jos olisi, olisin laittanut joulukoristeilla hieman tunnelmaa. Kuusta minulla ei ole koskaan ollut; olen aina ollut niin köyhä. Jouluruokia en osaa valmistaa, joten meillä syödään jouluna ihan samaa tarjousmaksalaatikkoa kuin vuoden kaikkina muinakin päivinä. Kipeytynyt jalka estää jouluyön messuun menon.

Luterilaisessa joulussa on se hassuus, että se loppuu siihen, kun kristillinen joulu vasta alkaa. Jouluaattona

meillä tehdään pikatoimina kaikki se, mikä esimerkiksi katolisessa joulunvietossa ajoittuu jouluyön ja Marian temppelissäkäynnin väliselle ajalle. Suomalainen joulu on yleensä jouluaaton muutama tunti. Silloin käy Joulupukki, silloin syödään jouluateria, silloin vietetään joulu(a).

Harva viettää Loppiaista ja Marian temppelissä käyntiä (02.helmikuuta). Katolinen joulunvietto on paljon rikkaampi niin laadussa kuin pituudessakin. Joulukirkko on tosin luterilaisillakin saanut jouluyön messun muotoja, ja siten lisännyt suosiotaan.

Joulunpyhinä Suomessa kaikki on perinteisesti kiinni. Ihmisten oletetaan istuvan kodeissaan jouluidylleissä. (Poliisin kertoman mukaan idyllit ovat monesta perheestä kaukana, kun veitsi heiluu ja kirkkaat pullot kilisevät.) Onneksi jokunen ulkomaalaisten pitämä ravintola on älynnyt pitää paikkansa avoinna myös joulunpyhinä.

Pyhät ovat pitkiä yksinäisille. Radiokin lähettää lähes pelkästää hartausohjelmia, musiikkia ja tylsiä uusintoja. Suoraa lähetystä saati keskusteluohjelmia ei enää harrasteta. Joulut ovat myös itsemurhien luvattua aikaa. Kaikki eivät kestä usean päivän pakollista yksinoloa. Saa nähdä, miten itse kestän.

Aiempina yksinäisinä jouluina olen ottanut ilolla ja kiitollisuudella vastaan joulunpyhien rauhoittavan ajan.Nauttinut hiljaisista päivistä sieluni pohjia myöten.

Tämä on elämäni ensimmäinen yksinäinen joulu, joka jo etukäteen pelottaa. Neljä yksinäistä päivää, miten niistä selviän. Silmät ovat menneet sen verran huonoiksi, etten juuri pysty lukemaankaan. Kenties kirjoitan tänne kuvauksen yksinäisestä joulunvietosta? Aika näyttää, ja näyttää pian.

On pakko todeta, että joulua en pakoon pääse. Josko siis suosiolla suostuisin vastaanottamaan sen juuri sellaisena kuin se tulee? Ja muistaisin koko ajan: Idyllijoulut ovat totta vain markkinakuvastoissa, missä onnellinen perhe levittäytyy joulutavaroineen olohuoneensa nurkkaan....

Tämä on ensimmäinen vuosi