Jalkani vammautui marraskuussa siten, että sillä on melkein mahdotonta kävellä. Kun yrittää, kipu on kova. Lääketiede ei ole osannut sanoa mitään hoitokeinoa jalkani suhteen.

Lisäksi sairastuin koviin pään alueen särkyihin ja kovaan, pitkäkestoiseen oksennustautiin tässä juuri ennen joulua. Kaikki tuli ulos, mitä yritin pistää suuhuni. Myös särkylääkkeet. Pään kipu ei antanut nukkua. Kuumeilin. En ole vieläkään aivan kunnossa.

Tässä on kyseessä ennen joulua alkaneen taudin osin selkeä psykosomaattinen oireyhtymä. Tiesin, että kaikin tavoin tukalassa tilanteessa ollen, joudun pakosta viettämään joulunpyhät aivan yksin. En sitä kestänyt, vaan psyyke ratkaisi asian antamalla kunnon taudin iskeä. Joulu on yleensäkin ollut minulle vaikeaa aikaa, koska menneisyyteni jouluihin liittyvät pahimmat menetykset. Ja taas tuli siis sairauden vuoro, psyyken suojaksi liian julmia tosiasioita vastaan.

Mitä tämä on opettanut minulle? Tai mitä sen olisi tullut opettaa? Vielä ei tosin ole viimeinen sana sanottuna, sillä osa oireista jatkuu vielä.

Ainakin tämä on hyvä muistutus taas kerran siitä, ettei terveys ole itsestäänselvyys. Ja siitä, miten liki toisiaan fysiikka ja psyyke kulkevat. Puhuvat ruumiin muistista, näin varmasti on.

Pakollinen kotona oleminen jalan vamman tähden puolestaan opettaa jotakin heistä, joiden täytyy vuositolkulla olla vain kotonaan, elleivät satu INVA-kuljetusta saamaan... Olenkohan jo tietämättäni liittynyt edellä mainittuun ryhmään.

Tarvittiin vain yksi väärin otettu askel, ja minusta tuli liikuntavammainen. Tiedän myös tapauksen, jossa tarvittiin vain yksi kevyt pään kääntäminen, ja seurauksena oli loppuikäinen halvaantuminen ja toisten hoivassa eläminen. MIKÄÄN ei todellakaan ole itsestäänselvää tässä maailmassa.

Sen kun muistaisi, ja osaisi terveellä tavalla olla kiitollinen niistä hetkistä, jolloin kaikki toimii. Jolloin ei ole erityisiä kipuja jms.

Kiitollista uutta vuotta meille kaikille: terveille ja sairaille!