Emilia on 76-vuotias reipas - mutta muistihäiriöinen - tuttuni eräästä suuresta lähiöstä. Hän on vuosia asunut yksin tytärten muutettua omiin koteihinsa. Miehensä Emilia jätti jo nuorena.

Emilia on luonteva, iloinen, liikkuva, seurallinen. Seura (minua lukuun ottamatta) vain puuttuu.

Tytär asuu melkein naapurissa ja käy arkipäivittäin laittamassa lääkkeet dosettiin. Häipyy sitten nopeasti omiin puuhiinsa. Hänen käyntinsä on kuin tuulenpuuska vain, mutta ymmärrettävästi kiireisellä perheellisellä virkanaisella ei ole enempää aikaa.

Emilia on päivät pitkät yksinään. Hän käy yksin kävelemässä pitkähkän lenkin joka päivä, sillä fyysinen kunto on ikään nähden hyvä. Lenkille Emilia kaipaisi kuitenkin seuraa. (Hän saa seuraa vain sunnuntaisin, silloin kuin minä olen paikkakunnalla.)

Ihan tavallinen juttuseura teen tai kahvin merkeissä kelpaisi myös. Vaan ei Emilia siihenkään  muuta seuraa saa kuin minut. Neuvostani hän pudotti monikymmenvuotisen naapurinsa postiluukusta pienen kirjeen ja kortin, missä ystävällisesti kutsui naapuria (silloin kuin tälle sopii) jutustelemaan.

Naapuri ei sanallankaan vastannut. Eikä sanonut enää hyviä päiviä, kun tulivat rappukäytävässä vastaan.

Emilia on ymmällään ja pahoillaan. Hän ei käsitä, miksei edes pientä kieltävää vastausta olisi voinut seinänaapurilleen postiluukusta pudottaa.

Tyttäret kutsuvat Emilian suurina juhlapyhinä koteihinsa vierailulle. Välillä he kustantavat hänelle täysihoitolahoidon, kun itse ovat matkoilla (Emilian muistihäiriön takia).

Emilialla on kaikki päässään niin sanotusti  kotona. Hän vain sairastaa muistihäiriötä, mistä johtuen hän ei välillä muista, mitä 10 minuuttia aikaisemmin on puhuttua. Pitkiä kävelymatkoja Emilia pystyy tekemään ihan hyvin ja aina hän on tähän asti muistanut nimensä ja sotunsa; jopa pankkitunnukset.

Emilia haluaisi käydä voimistelussa ja tanssimassa, hänellä on hyvä fysiikka. Tyttäret eivät tällaista ymmärrä, vaan ovat tuputtamassa Emiliaan nk. vanhusten harrastuksiin...

Kirkko on naapurissa, mutta sitä kautta ei Emilialle ole löytynyt seuraa. Mikä on kummallista, sillä seurakunnalla on ollut erityinen vanhustyön projekti meneillään.

Kerran kun menin sovitusti soittamaan Emilian ovikelloa, ovea ei avattu. Ehdin jo ajatella, että Emilia on väsynyt turhaan ystävän odottamiseensa, ja on ottanut kaikki lääkkeensä kerralla tavoitteena lopullinen ratkaisu... Onneksi näin ei ollut, Emilia oli vain sattunut sopimaan kaksi tapaamista päällekkäin.

Mutta sekin päivä saattaa tulla, jolloin Emilia ei kertakaikkisesti yksin enää jaksa. Ellei silloin ilmaannu kuuntelevaa lähimmäistä, Emilialla on kyllä lääkkeitä niin paljon, että niillä tappaisi vaikka hevosen. Toivon hartaasti, ettei niin käy, mutta mitä muuta voin? Olen käynyt seurakunnassa juttelemassa, ottanut yhteyttä erilaisiin vanhusjärjestöihin, yrittänyt saada tytärtä ymmärtämään tilanteen vakavuuden... Ainut keinoni olen minä itse ja minun harvat käyntini ja vielä  harvemmat puhelinsoittoni.

Viimeisellä käynnillä huomasin selvästi, miten Emilia on alkanut taantua yksinäisyytensä, yksin olonsa takia. Enää ei ole niin kauhean tarkkaa - entiselle aina korealle! - pukeutuuko kunnolla päivää varten ja milloin pukeutuu. Kauppaankin hän oli viimeksi lähdössä kevyessä verkkariasussa...

Joka päivä melkein kaksi vanhusta Suomessa (jos muistan oikein) tekee itsemurhan. Useimmiten itsemurhan syy on yksinäisyys.

Annetaan vanhuksillemme elämä, elämää! Ollaan heihin yhteydessä; annetaan aikaa sen verran kuin kultakin liikenee. Sovitaan vaikka keskenämme jokin systeemi, että joka päivä joku meistä on yhteydessä omaan vanhukseemme. Ja huom. termi oma vanhus ei välttämättä lainkaan tarkoita sukulaista. Oma vanhus on hän, kenet me omaksi vanhukseksemme valitsemme ja hyväksymme. Vaikka seinänaapurimme.