Kaukainen tuttu soitti ja pyysi keskusteluaikaa. Mikäpä siinä, minulla aikaa riittää. Muistin hänet vuosien takaa, ja ihmettelin, miksi hän oli valinnut juuri minut. Tuttu selitti, että olin sopivan neutraali, ja että hän luotti vaitiolotaitooni. Tässä vaiheessa aloin jo kummastella kuinka suuresta valtionsalaisuudesta mahtaa olla kyse...

Selvisi, ettei kyse ole sen kummemmasta kuin siitä, että tuttuni on masentunut, eikä hänellä ole ketään, kenen kanssa asian jakaisi. Jostain mieleni sopukoista yritti tulla se kaikki mielenterveysvalistus, jota olemme vuosien mittaan saaneet. Ja hoitoonohjausneuvot, vakuuttelut siitä, miten jokainen haluava kyllä hoitoa saa... Suljin ne mieleni sopukat, sillä tuttuni ei kertomansa mukaan saa minkäänlaista hoitoa.

Työterveyshuolto oli todennut hänen masennuksensa - tai ensiksi hän itse tietysti - ja hänet oli ohjattu julkisen sektorin psykiatrille. Psykiatri oli suostunut tapaamaan tuttuani vain muutamia kertoja: sen ajan kuin vaadittujen sairauslomalausuntojen kirjoittaminen vaati. Sitten tuli lappu luukulle tokaisulla, ettei meillä ole resursseja järjestää terapiaa kenellekään masentuneelle. Lääkitystäkään ei tarjottu.

Tuttuni oli puolishokissa ja kertoi yrittäneensä vakuuttaa itselleen, ettei tämä voi olla totta.Että tässä täytyy olla tapahtunut erehdys. Mutta enää hän ei kyennyt valehtelemaan itselleen, ja oli siksi valinnut minun puhelinnumeroni.

Muistin hänen ujon ja aran olemuksensa. Niin, ujon ja aran, muttei masentuneen.

Mikäli  lääkäri diagnosoi diabeteksen tai reuman, eikä sen jälkeen ohjaa potilastaan hoitoon ja mahdolliseen lääkitykseen, hän syyllistyy virkavirheeseen. Masentuneen hoitamatta jättävä saattaa syyllistyä  kuolemantuottamukseen, onhan itsemurha tunnettu oire ts. lopullinen hoitomuoto liian monelle masentuneelle.

Ilmeisesti masennuksen hoidotta jättämisestä ei voi virkavirhesyytöstä seurata.

 

Potilaat ovat usein avuttomia, lamaantuneita, sisäänpäinkääntyneitä. Heistä ei ole valittajiksi tai edes hoidon vaatijiksi. Kukaan ei masentuneiden asiaa aja. Masentunut saa Suomessa melko rauhassa kuolla sairauteensa. (Tai kroonistua pilleripurkin kanssa.)

Kuitenkin masennuksen väitetään olevan erään suomalaisten kansantaudeista. Masentunutta väkeä on siis melkoisesti joukossamme maastoutuneena.

Kyselin tutultani masennuksen oireista ja vaikutuksesta jokapäiväiseen arkeen.

Tuttu kertoi, että hän ei enää yksinkertaisesti vain jaksa tehdä aivan tavallisia asioita kuin ennen jaksoi.

Viikkosiivoukset, sukulaisvierailut, jopa päivittäiset kävelyretket ovat jääneet historiaan hänen kohdallaan. Kirjoja hänellä on vaikka muille jakaa, mutta kun hän ei jaksa lukea, niin ei jaksa.

Kysyi, ymmärsinkö yhtään. Väitin ymmärtäväni. Olen itsekin joskus ollut niin alamaissa, että kirjan ottaminen käteen on ollut mahdotonta. Minulla ei silti ole ollut masennusluokitusta. (Mikä johtunee ainoastaan siitä, etten ole älynnyt mennä sellaista psykiatrilta pyytämään!)

Tuttu sanoi, että keskustelu kanssani oli helpottanut hänen oloaan. Sanoin, että saa soittaa milloin tahansa uudestaan, jos edes sillä vähällä voin hänen oloaan helpottaa. Lupasi harkita asiaa.

Entä ne, joilla ei ole kelle soittaa? Korvaako Palveleva Puhelin entuudestaan tutun ihmisen? Väitän, ettei, ja lisäksi kaikkiin kriisipuhelimiin on päivystysaikoina lähes mahdotonta päästä. Niin suuri on ihmisten hätä, niin suuri toisen ihmisen tarve.

Toivon meillä itse kullakin riittävän aikaa puhelemiseen ja kuuntelemiseen, kun puhelin soi ja masentunut soittaa... Joskus sinä itse saatat joutua soittajan osaan.