Kuljeskelen aika monella keskustelupalstalla pysyäkseni jyvällä, missä mennään.

Parilla palstalla (tai lievemmissä muodoissa heitä löytyy kaikkialta) olen törmännyt kirjoittelijaan, joita on tapana nimittää paitsi moniongelmaisiksi, myös mielenterveyspotilaiksi.

Tuorein kokemukseni on naisesta, joka käyttää nimimerkkiä Sefa. Olen hänen suhteensa käyttänyt kaikki ihmissuhde- ja empatiataitoni edes jonkinlaisen yhteyden saadakseni.

Sefa tulee kuin haluaa palstalle kuin palstalle. Palstan otsikolla ei juuri ole merkitystä: Sefa kirjoittaa aivan mistä lystää. Ja kerronnan kohde on aina oma elämä - etenkin vuosikymmenten takainen - ja siinä koetut vääryydet. Todet ja keksityt.

Sefa ei kykene erittelemään kertomaansa, vaan antaa tulla yhtenä pötkynä paitsi omat elämänkolhunsa, myös kaikki mahdolliset ja mahdottomat yhteiskunnalliset vääryydet. Omasta mielestään hän on ollut yhteiskunnan päättäjien ja lähipiirinsä vainoama kansakouluiästä asti.

Sefan mielestä myös hoitojärjestelmämme on mätä - tässä hän ei niin kovin kaukana todellisuudesta olekaan - eikä Sefaa ole koskaan kohdeltu ihmisarvoisesti. Siis oman kertomansa mukaan. Muutahan emme voi tietää. On vain hänen oman kertomansa, johon mahtuu niin raiskauksia kuin poliittisia väärinkäytösiäkin.

Varmasti moni Sefan lukija haluaisi auttaa häntä, mutta yhteyden luominen ei kertakaikkiaan onnistu. Kaikki Sefalle kirjoitetut vastaukset ovat kuin olisi kaatanut vettä hanhen selkään. Minkään positiivisen tarjoaminen ei mene perille, vaan Sefa ottaa senkin poisajamisena, vainona. (Vainoharhainen skitsofrenia onkin oman kertomansa mukaan eräs diagnooseistaan.)

Mitä ilmeisimmin tilanne on jatkunut vuosikausia. Ja jämähtänyt paikoilleen. Kertomansa mukaan tämä nainen käy  kerran kuukaudessa(?) keskustelemassa sairaanhoitajan kanssa, joka sairaanhoitajakin on osa niin kutsuttua koirakoulua, miksi Sefa kohteluaan nimittää.

Ulkopuolinen on täysin ymmällään, avuton tällaisen psyykkisen etääntymisen edessä.

 

Joskus Sefa on kirjoituksissaan  jopa muutaman kappaleen verran asialinjalla, mutta sitten tulevat taas kaikki menneet ja meneillään olevat vainot, koirakoulutus... Olen käyttänyt tähän ihmiseen aikaa ja kaikki kauneimmat ja selkeimmät sanani. Mikään ei ole mennyt perille. Kaikkeen tulee vastaukseksi haukkumisryöppy poisajamisesta...

Onko pakko tyytyä siihen, että jotkut ovat liian sairaita, liian monta vuotta huonosti kohdeltuja,

jotta heistä enää voisi tulla ihmisiä sanan vuorovaikutuksellisessa merkityksessä? Haluaisin uskoa, ettei asia ole niin. Haluaisin Ranskan ja Kanadan Arkki-yhteisöjen tapaan luottaa jokaisessa olevaan terveeseen, vaurioitumattomaan osaan...

Mistä meille Suomeen omat Arkki-yhteisömme, jotka pitäisivät huolta kaikkein puolustuskyvyttömimmistä? Missä Suomen Jean Vanier, Arkki-yhteisöjen perustaja?