Ystävä teki itsemurhan. Hiljentää.

Olihan siitä ennakkomerkkejä, nyt kun jälkiviisaana ajattelee.

Hän vain vetäytyi pois seurasta, aivan kuin olisi halunnut vetäytyä koko elämästä.

Kuin varmaan halusikin.

Omaisensa puhuvat pitkään jatkuneesta masennuksesta. Emme me hänen ystävänsä ja tuttunsa sellaista havainneet, ei tullut edes mieleen. Minulla oli ajatuksena, että ystävälläni on elämänvaihe, jossa on pakko vetäytyä hiljaisuuteen luodakseen jotakin uutta. Ehkäpä hän oli jonkin uuden edessä, muttei kestänyt näkemäänsä, sitä uutta, vaan katsoi lopullisen paon ainoaksi vaihtoehdoksi.

Jäljelle jää kysymyksiä, mutta masennusselitykseen en usko.

Kuka tahansa voi joutua henkisesti niin vaikean eteen, ettei elämän jatkaminen enää ole mahdollista.

Kaikki eivät vain onnistu itsemurhayrityksissään.

Olen paljolti vapauttanut itseni syytöksistä. Katson, että ystäväni oli täysissä järjissään ja vakain tuumin päätöksensä tehnyt. Ei olisi ollut oikein mennä siihen väliin ja yrittää saada häntä tekemään toisenlainen päätös.

Ystävälläni oli liian paljon vaikeuksia ja ristiriitoja yhden ihmisen kannettaviksi. Niistä hän masentui,

mutta masennus ei ollut itsemurhan syy. Vaan ne vaikeudet.

En silti tarkoita, että meidän pitäisi kulkea tunteettomina ja piittaamattomina ja antaa sekä masentuneiden että ei-masentuneiden kuolla ympäriltämme tasaiseen tahtiin. Koskaan ei voi välittää liikaa. Eikä kukaan ole niin kivikova - eikä pidä olla! - että yksin tämän elämän vaikeuksien lävitse jaksaisi kahlata.

Toisiamme varten täällä olemme, joskin itseämme myös.

Katso itseesi; katso ystävään. Katso tuntemattomaan lähimmäiseen.